lauantai 6. toukokuuta 2017

Keltainen toukokuu..



Meidän elämään on taas viimeaikoina kuulunu lääkärissä ravaamista enemmän ja vähemmän. Alkuvuodesta lähtien molemmilla pojilla on ollut vuorotellen korvatulehdus tai muuta mukavaa. Onneks kevät on saapunut!! Viime lääkärikäynnillä sitten todettiin, että Joonalla alkanut muodostumaan liimakorva ja lisäksi puhjennut infektioastma joten päädyttiin putkitukseen Terveystalossa. Kokemus oli oikein miellyttävä, henkilökunta parasta ja kaikki meni just niinku piti. Olis voinu kuvitella, että meidän ongelmat olis hetkeksi poissa, mut toisin viime viikolla todistettiin kun Joonalla puhkes urtikaria tuntemattomasta syystä ja koko kroppa helahti. Ambulanssilla mentiin päivystykseen ja siellä oltiin seurannassa jonkun aikaa kunnes päästiin kotiin. Kuvittelin, että kyseessä oli yksittäinen helahdus, mutta se jatkui koko viikon. Käytiin paristi lääkärissä ja saatiin Joonalle kortisonitkin käyttöön. 

Joka päivä viime viikolla kun Joonalla lehahti kasvot kortisonista ja aeriuksesta huolimatta, mä sain paniikkikohtauksen ja itkin lohduttomasti monta tuntia. Pyörrytti, päätä särki sekä kurkkua kuristi. Tää varmasti kuulostaa hullulta sellaisen korviin joka ei oo eläny pitkäkestoisessa pelon kuplassa jossa oot varma, että menetät sulle läheisen ihmisen jollekkin sairaudelle. Kun loppuviikosta vihdoin Joonan urtikaria oli helpottamaan päin, tapahtui jotain vielä hirveämpää. Tulin töistä lauantaina kotiin, lapset oli heränny päiväunilta ennen isäänsä . Säikähdin niin paljon, että karjuin kovaa, että nyt v**** ylös sohvalta. Sen seurauksena mies pomppas ylös ja juoksi katsomaan onko lapsille sattunut jotain koska mä huusin niin hysteerisesti.. Sitten, yhtäkkiä Oskulla lähti jalat alta ja se kaatui suoraan mun nenän eteen lattialle lyöden rintalihaksen metalliseen autoon. Hetken ajan se kramppas mun edessä tajuttomana, ja mä hoin itelleni elvytyksen aloittamisen vaiheita kuvitellen, että mun mies kuolee mun silmien eteen ja lapset jää vailla isää. Ambulanssi tuli nopeasti ja Osku virkos, mutta tää tapahtuma sai mut jälleen herämään siihen, että mä en ole todellakaan vielä kunnossa. Mun sielu on täynnä pelkoa joka ei poistu varmaan aikoihin. Pelkoa siitä, että mä menetän jonkun mun perheenjäsenen. Ne jotka on lukenu mun blogia aiemmin tietävätkin mun menneisyydestä jo aika paljon. Viime vuonna sairastuin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen kun meidän toinen lapsi syntyi. Sen laukeaminen oli monen asian summa, mutta suurin tekijä oli jatkuvat vastoinkäymiset meidän elämässä. 

Kun Miska syntyi, olin päättäny, että teen kaikkeni välttääkseni taudit pieneltä vauvalta. Että tää toinen saa elää helpompaa elämää kuin meidän esikoinen. Mutta toisin kävi käsinpesuista ja vieraiden välttämisestä huolimatta, koska pieni mies sai kuitenkin sen rs-viruksen kuukauden ikäisenä. Epäilen, että se oli ensimmäinen asia mun pettymysten kirjossa. Muistan kun saatiin osastolta huone ja mä näin, että joudutaan jakamaan se toisen äidin ja lapsen kanssa. Se oli jotenkin rankkaa, ajatus imettämisestä kovalla patjalla. Aloin itkeä lohduttomasti ja mun läheiset ajatteli, että hormonit vaan hyrrää kun juuri olin synnyttänyt. Niin ajatteli hoitajatkin, ja varmaan mä itse myös. Koska mähän en helposta latistu. Tai niin luulin. Onneksi tauti meni nopeasti ohi ja päästiin 4 yön jälkeen kotiin nauttimaan vauva-arjesta. Tai se oli toiveena. 

Pari viikkoa ehdin harjoitella kahden lapsen äitinä olemista, kunnes mulla alkoi outo vatsakipu. Oikealla alhaalla tuntui joku outo tunne, mutta ei kipu ollut niin kovaa, että mitään vakavaa ois ollut. Eihän mulla oo ennenkään mitään sairauksia ollut, en oo edes murtanut yhtään luuta tai joutunut kärsimään vatsataudista päivää pidempään. Näin muistan ajatelleeni. Päiviä kului, ja kävin useamman kerran päivystyksessä. Mulla oli tulehdusarvot koholla, ja oikealla alavatsassa tunsin jonkun möykyn. Lääkärit ei kuitenkaan ajatellut, että se voisi olla umppari, koska ultrassa se näytti siistiltä eikä mulla ollut edes kuumetta. Olin kuitenkin yhden yön osastolla tarkkailussa, ilman mun vauvaani. Pystyin myös hyppimään ja hymyilemään joten; "klassinen crohnin tauti" - sanoi sisätautien erikoislääkäri. Kortisonit käyttöön. Viikon kokeilun jälkeen joka päivä kipu vain paheni, kunnes yhtenä aamuna itkin niin paljon kivusta, etten saanut henkeä enää. Lapsien hoitaminen oli ollu pari viikkoa ihan järkyttävän vaikeaa, koska en saanut sukkia jalkaan. Tuntui, että korkeampi voima yrittää saada mut olemaan erossa omista lapsistani. Mun kahdesta pienestä ihmeestä. Lähdin kyydillä päivystykseen jossa vastassa oli yks parhaita lääkäreitä joita tiedän, erikoistuva potilasta kunnioittava mies. Tulehdusarvo 129 ja TT-kuva toi julki vatsakalvontulehduksen ja abskessin jotka puhjennut umppari oli tehnyt. Kiireellinen leikkaus. Mut siirrettiin osastolle, jossa sain elämäni ensimmäisen kunnon paniikki kohtauksen. Jostain syystä mielessä oli ajatus, että en herää enää nukutuksesta. Pyysin hoitajalta rauhoittavaa lääkettä, ja se auttoi. Muistan aina leikkauspöydällä ennen nukahtamista kun mulla oli vierellä kaks maailman ihaninta hoitajaa jotka piti kädestä ja hoki, että kaikki menee hyvin. Ja niin menikin. Leikkaus oli pitkä ja vaikea, ja kivut sen jälkeen oli valtavat johtuen leikkauksessa käytetystä kaasusta. Se, että kirjotan tästä jälleen ei ole tyytymättömyyttä hoitoon jota sain, vaan keino selittää ihmisille miten aina iloinen ja äänekäs nuori nainen pikkuhiljaa muuttui kalpeaksi, jatkuvasti kyyneleitä valuttavaksi ihmisraadoksi. Kaikki vastoinkäymiset teki osansa, ja en ole vielä tänä päivänäkään oma itseni.


Äsken siivosin kotia ja samalla kävin lääkekoria läpi jotta saisin turhia lääkkeitä pois. Nämä tulivat eteen, mun viimevuoden lääkityksiä. Rauhoittavaa, ssri-lääkkeitä, vahvaa kipulääkettä, rytmihäiriölääkkeitä, kortisonia, vatsansuojalääkkeitä.. Lista on pitkä. Näitä kaikkia söin viime vuonna masennuksen ja fyysisten sairauksien vuoksi. Vaikka oon päässyt eroon kaikista mahdollisista lääkkeistä, oon huomannut, että masennus on palannut. Tää varmaan lähti alkutalvesta kun menetin välit erääseen tärkeään ihmiseen. Pikkuhiljaa sen jälkeen huomasin, että arki alkoi taas tuntumaan raskaammalta. Onneksi mulla edelleen on mitä parhain perhe ja paljon syitä jotka pitää mut pinnalla. Enää en koe oloani niin tyhjäksi kuin viime vuonna ja jaksan tehdä paljon asioita. Töissä käyminen on yksi henkireikä, vaikka lapsien tarhaan vieminen tuntuu välillä rankalta. Jos heitä on vastaanottamassa tutut hoitajat, olo on turvallinen, mutta vieraiden hoiviin jättäminen tuntuu väärältä ja usein työpäivä menee murehtiessa miten pojat voi. Hölmöä tääkin, mutta minkä sitä voi kun luotto elämään on heikkoa ja perusturvallisuuden tunne viety. Päivittäin iskee paniikki, että lapsille sattuu jotain. Joona on oppinu polkee pyörällä ja se tuonu ihan uuden fiiliksen kun joutuu luottamaan siihen, että lapsi muistaa vanhempien ohjeet risteyksien kohdalla pysähtymisessä. Äitiys, ikuinen tunteiden vuoristorata.

Kaikesta negatiivisesta huolimatta, mulla on tänään oikein hyvä päivä! Kotiuduin eilen risteilyltä jossa olin ihanien työkavereiden kanssa pitämässä hauskaa. Olo on rentoutunut, ja hyvä fiilis vaan jatkuu kun kohta lähden väriestejuoksuun hikoilemaan. Kyllä tästä ahdistuksesta taas noustaan, toivon ainakin niin. <3 Ps. Mitä hittoa mä puen tonne juoksuun päälle..?!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti