torstai 25. toukokuuta 2017

Ojasta allikkoon

Luin äsken iltalehden artikkelin jossa eräs mies kertoo avoimesti heidän perheen tarinaa. Hänen vaimonsa oli sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen heidän toisen lapsen syntymän jälkeen. Nainen oli onnistunut peittämään sen erittäin hyvin, tosin oli jotkut läheisistä havainnut alakuloisuutta mutta pistäneet vauva-arjen väsymyksen piikkiin. Valitettavasti tämä tarina päättyi siihen, että aviomies löysi vaimonsa kuolleena kotoa. Hän ei nähnyt ulospääsyä vaan koki, että elämän päättäminen on ainoa masennuksen kukistamiskeino.

Surullista luettavaa ja ahdistavaakin. Mä olen viimeaikoina joutunut myöntämään, että lopetin masennuslääkkeet liian ajoissa. Alusta alkaen mulla oli tunne, että en todellakaan halua syödä mitään mielialaan vaikuttavaa. Escitalopram teki mulle todella pahoja aloitusoireita ja koin vaan olevani ruumiin ulkopuolella katsomassa kun mun elämä valuu ohitse. Kun vaikutus tasoittu, siitä varmasti oli mulle apua, koska pääsin pahimmasta suosta ylös. Olin itsetietoisesti päättänyt, että lääkitys loppuu välittömästi kun Joonan leikkaus on ohi, koska eihän mulla enää sit ole syytä olla masentunut. Hävettää, että hoitaja voi tehdä omalla kohdallaan noin typerän päätöksen. Tiedän varsin hyvin, että mielialalääkkeitä täytyy syödä pitkään jotta vaikutus tuntuu eikä niitä saa lopettaa heti kun tuntuu hetken hyvältä.

Nyt viimeisen kuukauden oon taas itkenyt melkein päivittäin ja kokenut samoja pelottavia fiiliksiä kuin viime vuonna. Pala kurkkuun on tullut takaisin sekä hengitän taas pinnallisesti, enkä jaksa vastoinkäymisiä lainkaan. Lasten kanssa yksinolo tuntuu turruttavalta ja hakeudun aina heidän kanssa toisen aikuisen luo. Pari viikkoa sitten heräsin tähän taas ja hakeuduin välittömästi psykiatrisen sairaanhoitajan luokse. Hän teetätti mulle uudet masennus ja ahdistuineisuuskyselyt joiden pistemäärä hipoi taivaita. "Jenna, sulla on vakava masennus ja ahdistus, sun on aloitettava joku lääkitys." Mä sisimmissäni tiedän, että se olisi viisainta mutta valtava osa musta huutaa, että en ikinä enää koske niihin myrkkyihin. Tuntuu niin järkyttävältä, että aina niin iloinen ja energinen minä on näin loppu. Niin väsynyt ja loppu arkeen, että syyllisyys ja jatkuva ahdistus on ainoat jotka kotona vallitsee. Syyllisyys siitä, että mulla on kaksi ihanaa lasta jotka tarvitsee mua joten miksen jaksa olla supermutsi joka leikkii niiden kanssa täydellä läsnäololla ja jaksaa yksin pyörittää kahdeksan tuntia arkipäivää. Onhan yh-vanhemmatkin aina yksin. Ja ahdistus siitä, että miksi just mulla tuli tää mielen sairaus ja miksei tää jo parannu. Mulla onneks läheiset ymmärsi melko ajoissa, että joku on pielessä viime vuonna ja täten en usko että koskaan joudun noin pohjalle kuin artikkelin nainen joka päätti elämänsä, mulla ei ole asia käynyt mielessäkään, koska mulla on paljon ankkureita.

Jos huomaat jonkun sun läheisen tai vaikka työkaverinkin olevan masentunut. Älä pelkää kysyä ja auttaa, koska masentunut ihminen ei häpeä sairauttaan vaan rukoilee mielessään, että joku tulee luokse halaten ja kysyy miten voin auttaa. Mulla on tällä hetkellä mielessä kolmen viikon takainen ilta, kun mun rakas ystävä Amanda kysyi mitä kuuluu. Vastasin, että oon itkenyt tunnin sohvalla ja lapset kattoo telkkaa. Ja kerroin myös samalla kuinka paljon hävettää ja suututtaa oma käytös. Eihän mulla edes ole mitään hätää tänään. Tästä viestistä meni n. 15min kunnes Amanda oli mun oven takana kolmen suklaalevyn kanssa. Otti lapset kainaloon, teki niille iltapuuron ja sen jälkeen laitto ne mun kanssa nukkumaan. Mulla loppu ahdistus samalla sekunnilla kun kuulin oven koputuksen, ystävän tai läheisen pelkkä seura voi nostaa toisen ihmisen suosta takas maanpinnalle ja pelastaa järkyttävältä tunteelta. Toivon, että oon auttanut mun ystäviä edes puolet yhtä paljon elämässä kuin mitä oon saanu heiltä tukea tän viimeisen vuoden aikana. Rakastan teitä, sydämeni pohjasta. <3



Tee toiselle niinkuin itselle toivoisit tekeväsi. Kliseinen ja käytetty, mutta niin viisas lause. Jos et tiedä miten auttaisit toista eikä sulla ole mitään kokemusta mielen järkkymisestä, mene toisen viereen, halaa ja keitä kahvia. Se riittää. Maailma on liian rankka elää yksin. Toivon, että kaikki muutkin ketkä pohjamudissa tällä hetkellä uiskentelee saa avun ja pääsevät ylös. Mulla on jo asiat melko parempaan päin kun jälleen hyväksyn, että nyt on aika rauhoittua. Vaikeaa se on kun oma luonne huutaa elämään täysillä. Mut elämä on.

Peace & Love from me <3

lauantai 6. toukokuuta 2017

Keltainen toukokuu..



Meidän elämään on taas viimeaikoina kuulunu lääkärissä ravaamista enemmän ja vähemmän. Alkuvuodesta lähtien molemmilla pojilla on ollut vuorotellen korvatulehdus tai muuta mukavaa. Onneks kevät on saapunut!! Viime lääkärikäynnillä sitten todettiin, että Joonalla alkanut muodostumaan liimakorva ja lisäksi puhjennut infektioastma joten päädyttiin putkitukseen Terveystalossa. Kokemus oli oikein miellyttävä, henkilökunta parasta ja kaikki meni just niinku piti. Olis voinu kuvitella, että meidän ongelmat olis hetkeksi poissa, mut toisin viime viikolla todistettiin kun Joonalla puhkes urtikaria tuntemattomasta syystä ja koko kroppa helahti. Ambulanssilla mentiin päivystykseen ja siellä oltiin seurannassa jonkun aikaa kunnes päästiin kotiin. Kuvittelin, että kyseessä oli yksittäinen helahdus, mutta se jatkui koko viikon. Käytiin paristi lääkärissä ja saatiin Joonalle kortisonitkin käyttöön. 

Joka päivä viime viikolla kun Joonalla lehahti kasvot kortisonista ja aeriuksesta huolimatta, mä sain paniikkikohtauksen ja itkin lohduttomasti monta tuntia. Pyörrytti, päätä särki sekä kurkkua kuristi. Tää varmasti kuulostaa hullulta sellaisen korviin joka ei oo eläny pitkäkestoisessa pelon kuplassa jossa oot varma, että menetät sulle läheisen ihmisen jollekkin sairaudelle. Kun loppuviikosta vihdoin Joonan urtikaria oli helpottamaan päin, tapahtui jotain vielä hirveämpää. Tulin töistä lauantaina kotiin, lapset oli heränny päiväunilta ennen isäänsä . Säikähdin niin paljon, että karjuin kovaa, että nyt v**** ylös sohvalta. Sen seurauksena mies pomppas ylös ja juoksi katsomaan onko lapsille sattunut jotain koska mä huusin niin hysteerisesti.. Sitten, yhtäkkiä Oskulla lähti jalat alta ja se kaatui suoraan mun nenän eteen lattialle lyöden rintalihaksen metalliseen autoon. Hetken ajan se kramppas mun edessä tajuttomana, ja mä hoin itelleni elvytyksen aloittamisen vaiheita kuvitellen, että mun mies kuolee mun silmien eteen ja lapset jää vailla isää. Ambulanssi tuli nopeasti ja Osku virkos, mutta tää tapahtuma sai mut jälleen herämään siihen, että mä en ole todellakaan vielä kunnossa. Mun sielu on täynnä pelkoa joka ei poistu varmaan aikoihin. Pelkoa siitä, että mä menetän jonkun mun perheenjäsenen. Ne jotka on lukenu mun blogia aiemmin tietävätkin mun menneisyydestä jo aika paljon. Viime vuonna sairastuin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen kun meidän toinen lapsi syntyi. Sen laukeaminen oli monen asian summa, mutta suurin tekijä oli jatkuvat vastoinkäymiset meidän elämässä. 

Kun Miska syntyi, olin päättäny, että teen kaikkeni välttääkseni taudit pieneltä vauvalta. Että tää toinen saa elää helpompaa elämää kuin meidän esikoinen. Mutta toisin kävi käsinpesuista ja vieraiden välttämisestä huolimatta, koska pieni mies sai kuitenkin sen rs-viruksen kuukauden ikäisenä. Epäilen, että se oli ensimmäinen asia mun pettymysten kirjossa. Muistan kun saatiin osastolta huone ja mä näin, että joudutaan jakamaan se toisen äidin ja lapsen kanssa. Se oli jotenkin rankkaa, ajatus imettämisestä kovalla patjalla. Aloin itkeä lohduttomasti ja mun läheiset ajatteli, että hormonit vaan hyrrää kun juuri olin synnyttänyt. Niin ajatteli hoitajatkin, ja varmaan mä itse myös. Koska mähän en helposta latistu. Tai niin luulin. Onneksi tauti meni nopeasti ohi ja päästiin 4 yön jälkeen kotiin nauttimaan vauva-arjesta. Tai se oli toiveena. 

Pari viikkoa ehdin harjoitella kahden lapsen äitinä olemista, kunnes mulla alkoi outo vatsakipu. Oikealla alhaalla tuntui joku outo tunne, mutta ei kipu ollut niin kovaa, että mitään vakavaa ois ollut. Eihän mulla oo ennenkään mitään sairauksia ollut, en oo edes murtanut yhtään luuta tai joutunut kärsimään vatsataudista päivää pidempään. Näin muistan ajatelleeni. Päiviä kului, ja kävin useamman kerran päivystyksessä. Mulla oli tulehdusarvot koholla, ja oikealla alavatsassa tunsin jonkun möykyn. Lääkärit ei kuitenkaan ajatellut, että se voisi olla umppari, koska ultrassa se näytti siistiltä eikä mulla ollut edes kuumetta. Olin kuitenkin yhden yön osastolla tarkkailussa, ilman mun vauvaani. Pystyin myös hyppimään ja hymyilemään joten; "klassinen crohnin tauti" - sanoi sisätautien erikoislääkäri. Kortisonit käyttöön. Viikon kokeilun jälkeen joka päivä kipu vain paheni, kunnes yhtenä aamuna itkin niin paljon kivusta, etten saanut henkeä enää. Lapsien hoitaminen oli ollu pari viikkoa ihan järkyttävän vaikeaa, koska en saanut sukkia jalkaan. Tuntui, että korkeampi voima yrittää saada mut olemaan erossa omista lapsistani. Mun kahdesta pienestä ihmeestä. Lähdin kyydillä päivystykseen jossa vastassa oli yks parhaita lääkäreitä joita tiedän, erikoistuva potilasta kunnioittava mies. Tulehdusarvo 129 ja TT-kuva toi julki vatsakalvontulehduksen ja abskessin jotka puhjennut umppari oli tehnyt. Kiireellinen leikkaus. Mut siirrettiin osastolle, jossa sain elämäni ensimmäisen kunnon paniikki kohtauksen. Jostain syystä mielessä oli ajatus, että en herää enää nukutuksesta. Pyysin hoitajalta rauhoittavaa lääkettä, ja se auttoi. Muistan aina leikkauspöydällä ennen nukahtamista kun mulla oli vierellä kaks maailman ihaninta hoitajaa jotka piti kädestä ja hoki, että kaikki menee hyvin. Ja niin menikin. Leikkaus oli pitkä ja vaikea, ja kivut sen jälkeen oli valtavat johtuen leikkauksessa käytetystä kaasusta. Se, että kirjotan tästä jälleen ei ole tyytymättömyyttä hoitoon jota sain, vaan keino selittää ihmisille miten aina iloinen ja äänekäs nuori nainen pikkuhiljaa muuttui kalpeaksi, jatkuvasti kyyneleitä valuttavaksi ihmisraadoksi. Kaikki vastoinkäymiset teki osansa, ja en ole vielä tänä päivänäkään oma itseni.


Äsken siivosin kotia ja samalla kävin lääkekoria läpi jotta saisin turhia lääkkeitä pois. Nämä tulivat eteen, mun viimevuoden lääkityksiä. Rauhoittavaa, ssri-lääkkeitä, vahvaa kipulääkettä, rytmihäiriölääkkeitä, kortisonia, vatsansuojalääkkeitä.. Lista on pitkä. Näitä kaikkia söin viime vuonna masennuksen ja fyysisten sairauksien vuoksi. Vaikka oon päässyt eroon kaikista mahdollisista lääkkeistä, oon huomannut, että masennus on palannut. Tää varmaan lähti alkutalvesta kun menetin välit erääseen tärkeään ihmiseen. Pikkuhiljaa sen jälkeen huomasin, että arki alkoi taas tuntumaan raskaammalta. Onneksi mulla edelleen on mitä parhain perhe ja paljon syitä jotka pitää mut pinnalla. Enää en koe oloani niin tyhjäksi kuin viime vuonna ja jaksan tehdä paljon asioita. Töissä käyminen on yksi henkireikä, vaikka lapsien tarhaan vieminen tuntuu välillä rankalta. Jos heitä on vastaanottamassa tutut hoitajat, olo on turvallinen, mutta vieraiden hoiviin jättäminen tuntuu väärältä ja usein työpäivä menee murehtiessa miten pojat voi. Hölmöä tääkin, mutta minkä sitä voi kun luotto elämään on heikkoa ja perusturvallisuuden tunne viety. Päivittäin iskee paniikki, että lapsille sattuu jotain. Joona on oppinu polkee pyörällä ja se tuonu ihan uuden fiiliksen kun joutuu luottamaan siihen, että lapsi muistaa vanhempien ohjeet risteyksien kohdalla pysähtymisessä. Äitiys, ikuinen tunteiden vuoristorata.

Kaikesta negatiivisesta huolimatta, mulla on tänään oikein hyvä päivä! Kotiuduin eilen risteilyltä jossa olin ihanien työkavereiden kanssa pitämässä hauskaa. Olo on rentoutunut, ja hyvä fiilis vaan jatkuu kun kohta lähden väriestejuoksuun hikoilemaan. Kyllä tästä ahdistuksesta taas noustaan, toivon ainakin niin. <3 Ps. Mitä hittoa mä puen tonne juoksuun päälle..?!


keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Äiti-ihmisen bikinivartalo haaveilua

Tää aihe pyörii usein mun mielessä. Siitä lähtien ku aloin Joonaa odottamaan päätin, että musta ei jää isokokoista itseään inhoavaa äitiä. Monen korviin kuulostaa pinnalliselta ja ne joilla on kaikista isoimmat kukkahatut saattaa kuvitella, etten arvosta lapsen saamista. Tai ainakin haluavat uskoa niin, että voivat hyväksyä oman vartalonsa muutokset. Tässä kohti tulee mieleen heti ensimmäinen ärsytys.. Jos mä haluan näyttää hyvältä vaikka mulla on kaksi lasta se ei tarkoita sitä, että arvostelen äitejä joilla voimavarat ja aika ei riitä esim. liikkumiseen. Kyse on vain mun peilikuvasta ja siitä miltä musta tuntuu omassa vartalossa. Tiedän, että useimmilla kilot jää vuosikausiksi, eikä se kuulu mulle. Jokainen tekee niinkuin itse kokee parhaaksi. Mulla on ollut ihanteellinen tilanne kun mies on tasavertainen mun kanssa ja hoitaa lapsia sillon kun haluan treenata. Ja jos se on töissä, usein saan jonkun isovanhemmista olemaan lapsien kanssa. Elämä on valintoja täynnä. Jotkut ei halua laittaa pieniä lapsia lainkaan hoitoon vaan kokevat, että ehtivät treenata myöhemmin. Mä haluan elää täysillä joka hetki, enkä ajatella, et sit joskus laihdutan ja treenaan.

 Ja se fiilis kun saa yksin olla tangolla treenaamassa ja kukaan ei halua multa mitään... taivaallista.



Ylläolevat masukuvat on otettu hetkiä ennen poikien syntymää. Vasen kuva on siis kesäkuulta 2013 ja oikealla oleva tammikuulta 2016. Ihania, jännittäviä hetkiä. <3 Jokaisen kilon kannoin mielelläni kun pieni uusi elämä kulki mukana. Synnytyksien jälkeen kuitenkin mieleen tuli heti se, että haluan pian olla taas oman kokoiseni enkä +20kg painavampi. Sairaalaan ei kummastakaan raskaudesta jäänyt yhtäkään kiloa.. Mikä on tosin ihan ymmärrettävää, koska mun tissit paino varmaan 15kg kun maito nousi. :'D Alla olevassa kuvassa meidän pieni vauva on vasta viikon vanha. Haikeaa.. Painan tosiaan noissa masukuvissa n. 80kg ja tuossa viikko synnytyksen jälkeen ehkä 76kg. Ennen raskauksia painoin 59.8kg, eli muutos on valtava. Syy miks haluun avata näin tarkkoja lukuja tänne on se, että mua ärsyttää ihmisten kommentit jos kerron olevani tyytymätön itseeni. Miksei mulla ole sama oikeus haluta timmi bikinivartalo? Mä rakastan mun lapsia ja rakastan olla äiti, mutta en tosiaankaan halua olla pehmoinen pullantuoksuinen kotiäiti. Suotakoon se mulle.

Oon aina inhonnut kaikkea urheilua paitsi jalkapalloa. Harrastinkin sitä aikanaan, mutta lopetin teini-iän kynnyksellä. Nykyään aina jos joku ehdottaa porukalla leikkimielistä urheilua mä valitsen jalkapallon. Lenkkeily ja salitreenaus on ollu mulle pakkopullaa jota oon tehny vaan jotta voin sanoa tehneeni... Tankotanssin kun löysin ni ensimmäistä kertaa "rakkaudesta lajiin" lause sai mun ajatusmaailmassa uuden merkityksen. Tankourheilusta on tullut mulle jokaviikkoinen laji, ja aina jos en pääse treenaamaan ottaa päähän ihan hulluna. Riippuvuus on siis muodostunut, lajiin jossa ei säästytä mustelmilta, hiki valuu sekä naurua riittää.



Vaikka käyn 3x viikossa tangolla se ei riitä. Tankotreeni kehittää hirveesti mun yläkropan voimaa ja lihaksia sekä kehonhallintaa. Mut kestävyys mulla on ihan naurettavan huonoa. En jaksa juosta portaita ilman et kuulostan siltä, että teen tukehtumiskuolemaa. Jotain on siis keksittävä, enkä tiedä mitä. Lenkillä käyminen yksin on mun mielestä tylsintä koskaan. Musiikit korvissa se on ehkä ihan jees, mut mul on pakko olla määränpää mihin hölkkään tai käännyn lähimmän kaupan karkkihyllyn kautta kotiin. Ja tää ei ees ollu vitsi. Eilen kävin vaa'alla ja se näytti jotain niin kamalaa, että meinasin pyörtyä. 10kg enemmän kuin ennen tokaa raskautta. Ja kaikista kamalinta tässä asiassa oli se, että mä olen itse tehnyt sen itselleni. Mä itse syön joka ikinen päivä karkkia ja syön liian vähän kasviksia. Joskus saatan syödä iltapalaksi suklaalevyn. Hyi! Muutamia kiloja on varmasti ihan jäädäkseenkin, koska lihasmassa on kasvanut. Mutta vannon, että ainakin 5kg on ehtaa rasvaa ja nestettä huonojen elämäntapojen lahjoittamana. Ja niistä oon nyt päättänyt hankkiutua eroon. 




Useimpien reaktio on yleensä, että "hohhoijjaa ei sulla ole edes näkyvillä ylimääräistä..".
En kai mä ikinä lisää kuvia nettiin joissa maha pömpöttää ja jenkat tursuu. Asennolla ja ryhdillä saa isompikin nainen itsensä solakan näköiseksi. Ja tangolla otetut kuvat näyttää kaikenkokoisilla hyvältä ihan vaan senkin takia, että painovoima... Mä itse tiedän, että farkut puristaa. Vaikka käytän S-koon vaatteita, henkisesti olo on XL. En halua, että joudun vetää vatsaa sisään jotta voin käyttää tietynlaisia vaatteita. Ja se on mahdollista kunhan vaan saan aikaiseksi! Siksi metsästänkin nyt itelleni muutamaks kuukaudeks personal trainerin joka tekee mulle ruokaohjelman ja piiskaa lenkille. Ja mieluiten treenaakin mun kanssa. Jospa kesällä voin olla bikineissä ilman, että ahdistaa. 

Viikonloppuna järjestettiin mun ystävälle yllätysjuhlat, ja meidän ihana Mira leipoi sinne tollasia megahyviä kuppikakkuja. Jokainen arvaa varmaan, että söin muutaman liikaa. Nääkin saa nyt jäädä tauolle, jotta muutun joskus normaaliks ihmiseks joka voi syödä yhden pullan ilman, että tekee mieli syödä viisi lisää.. Ihan jo pelkästään terveysriski on tää mun sokerin puputus. Et jos joku haluaa vieläkin kommentoida mulle, että raskauksien jälkeen kroppa ei oo ennallaan ja tärkeintä on kaksi tervettä lasta (niinku onkin <3), mutta haloo ei ihmisen kuulu syödä näin paljon paskaa. Ja se, että tavottelen kaunista bikinivartaloa ei ole mun lapsilta pois vaikka äiti-ihminen olenkin.


Onks jollain suositella jotain treeniohjelmaa, personal traineria, ruokaohjeita tms? Kaikki vinkit kiinnostaa siihen, kuinka saada itteään niskasta kiinni. Ja onks tääl muita äiti-ihmisiä jotka saa osakseen vähättelyä kun kerrotte oman kropan ahdingoista?

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Pieni lapsi tarhassa = itsekäs äiti

Mä oon jo pidemmän aikaa miettinyt, et haluan kirjottaa siitä minkälaista on olla työssäkäyvä äiti. Tää aihe on vaan monille tulenarka, enkä oo halunnu alottaa sanasotaa muiden äitien kanssa. Enkä siihen pyri nytkään. Mut minkä takia monet kokee oikeudekseen kertoa työssäkäyvälle äitille kuinka 1-vuotiaan paikka olisi kotona eikä tarhassa? Miksi joku olisi niin tärkeä ihminen, että toisen leimaaminen itsekkääksi äidiksi on oikeutettua? Kuvitteleeko joku todella, että rakastan työntekoa enemmän kun mun lapsien kanssa olemista?

Sillon kun odotin Joonaa, tiesin jo, että päiväkoti tulee olemaan osa meidän elämää. Mulla oli lähihoitajakoulu kesken, ja sain viimeisen mahdollisuuden suorittaa sen loppuun. Joona siis aloitti jo 11kk ikäisenä muutaman tunnin aina sillon tällön päiväkodissa oloa. Jo niinä aikoina sain halveksuvia katseita opettajilta, työkavereilta ja muilta äiti-ihmisiltä, kuinka olen voinut viedä noin pienen lapsen päiväkodin kynsiin. 

"Lapsihan menee päiväkodissa pilalle, ja se kokee valtavaa eroahdistusta ton ikäisenä."

"Miksi tehdä lapsia jos haluaa antaa ne toisten hoidettavaksi jo 1-vuotiaana?"

"Alle 3-vuotiaiden paikka on KOTONA ÄIDIN KANSSA."

"Jokainen tekee päätöksen, onko elintaso todella niin tärkeä että aloittaa työt sen takia ja lapsi joutuu tarhaan. Minä ainakin kituuttelin kotihoidontuella ja laitoin siis lapsen edun edelle."

Arvatkaa miltä noi lauseet tuntu äidin korvissa, kun juuri samaisena aamuna olet itkeny tarhan pihalla 15min putkeen niin että sydäntä repii, koska on ikävä lasta jo ennen kuin koulupäivä alkoi. Ja vaikka lapsi jäi hymysuin tutun hoitajan syliin, kuten aina. Meidän lasten päiväkodin hoitajat on niin timanttisia, että mua jotenkin suututtaa niidenkin puolesta puheet siitä, että päiväkodissa lapsilla ei ois hyvä olla. Tottakai ryhmäkoot on liian suuria, ja moni asia mättää hoitajista riippumattomista syistä. Tekisin mitä vaan, että saisin päiväkoteihin paremmat oltavat hoitajille sekä lapsille. Pienet lapset työllistää tosi paljon ja kaipaa paljon huomiota jota ei riitä jokaiselle aina. Silti mun lapsista näkee, että niillä on turvallinen olo päiväkodissa. 

Tosiaan meidän pojat on arkena n. 2-4 päivää viikossa alle 8h päiviä tarhassa. Meillä on onnekas tilanne siinä suhteessa, et mulla on kolmivuorotyö ja Oskulla ei. Tästä johtuen lapset saa olla kotona melko paljon suhteessa joihinkin lapsiin. En silti KOSKAAN kuittailisi asiasta toiselle äidille joka joutuu viedä lapsensa klo 6.00 ja pääsee hakemaan sen vasta 17.00 vaikka työmatkojen takia. Ei ole mun asia tuottaa sille äidille yhtään pahempaa oloa kuin mitä sillä jo varmaan valmiiksi on. Kukaan normaali äiti ei halua huvikseen olla erossa lapsista arkena noin paljon. Asia erikseen on sitten jos päiväkodin hoitajat havaitsee, että lapsia tuodaan turhaan hoitoon ja lapset kärsii siitä. Se on sitten heidän tehtävä selvittää lasten vanhempien kanssa ammattilaisina. Ei muiden ihmisten tehtävä.

Ja siis yksinkertaisesti; erilaisten perheiden rahatilanteita ei voi verrata. Taannoin facebookissa käytiin vilkasta keskustelua Sirpa Selänteen kommenteista iltasanomissa, kuinka äitien tehtävä on hoitaa lapsensa kotona. Mä en edes antanut itteni provosoitua siitä artikkelista, koska Selänteillä ei ole normaalia ymmärrystä siihen, miltä tuntuu miettiä millä saa laskut maksettua. Ei kukaan veisi lapsia päiväkotiin jos mies tienaa miljoonia! Tästä voit lukea kyseisen artikkelin.

Anyway siis takaisin tuohon edelliseen keskusteluun! Erehdyin laittamaan lusikkani soppaan ja kommentoin, että on epäreilua sanoa jokaisen pystyvän valita käykö töissä. Mainitsin myös omakotitalon sähkölaskuista ja lainanlyhennyksen määrästä joiden takia työssäkäynti on ehdotonta. Tähän sain vastaukseksi omahyväisen kommentin siitä, että meidän perhe on siis valinnut, että korkea elämäntaso ja okt kulut on tärkeämpää kuin lasten kanssa kotona oleminen. Mä järkytyin tosta kommentista niin paljon, että mun suu melkein jäi lukkoon leuan pudottua maahan. Tänä päivänä asuntolainan saaminen on niin hankalaa, että omakotitalon ostoa ei todellakaan jätetä hamaan tulevaisuuteen sen korkeiden asumiskulujen takia. Meillä on lapsilla ihana piha jossa leikkiä ja muutenkin kaikki ollaan tosi iloisia, että ollaan saatu mahdollisuus asua omakotitalossa. 

Tiivistettynä mun avautuminen; Äidit, älkää puuttuko toisten valintoihin. Jos päiväkoti on teidän perheelle ehdoton paholainen, älä muodosta siellä olevien lasten vanhemmille turhia mörköjä. Annetaanko kaikkien toimia niinkuin heidän perheelle on parasta, syyllistämättä muita? <3



Sitä paitsi, mä melkeimpä rakastan meidän poikien hoitajia. Mä koen ne niin tärkeinä, luotettavina ja fiksuina aikuisina lasten elämässä ja he auttaa meitä omalla panoksellaan kasvattamaan meidän pojista vielä upeempia tyyppejä. Mä en oo koskaan joutunut kyseenalaistaa heidän toimintaa, ja mä TIEDÄN että lapset saa syliä ja turvaa heiltä vaikka en ole näkemässä. Äiti vaan näkee sen omista lapsistaan kun niillä on hyvä olla. <3 Heidän ansiosta me voidaan käydä töissä hyvillä mielin, koska luotan 100%, että he kohtelevat mun lapsia kuin omiaan. Tai siis heidän käytöksestä huokuu intohimo lasten hoitamiseen ja täten varmasti osaavat saman työkeinon mitä mä käytän potilaiden kanssa töissä. Eli siis..

- "Miten mä haluaisin, että mua tai mun perhettä hoidettaisiin tässä tilanteessa?" 

<3 Terkut Illantuikkeiden hoitajille, Joona äsken kysyi joko pääsee pian taas leikkimään. <3

Ps. Ihan onnellisilta meidän lapset näyttää, vaikka "joutuneet" päiväkotiuran aloittamaan jo 1-veenä molemmat. <3

perjantai 10. helmikuuta 2017

Teini-iän haamut

Mä oon viime aikoina alkanu hirveesti miettimään mun lapsuutta ja nuoruutta. Lähinnä ihmisiä jotka on ollu joskus tärkeitä, ja nykyään on ventovieraita. Yhtälö tosin toimii toisinkin päin, mulla on tällä hetkellä monta läheistä ystävää jotka lapsuudessa ja nuoruudessa ei ollu niin suuressa roolissa mun elämässä. Mitä tästä voi päätellä? Ainakin sen, että ihmisiä ei pitäis lokeroida tietyn elämänvaiheen perusteella. Teini-ikä ja sen tuomat ongelmat on kuitenkin todella lyhyt vaihe elämästä. Valitettavasti silti tuntuu siltä, että moni muistelee luokkatovereitaan vielä tälläkin iällä nuoruuden mokistaan.



 Mun huonoimmat muistot on yläasteen jälkeen. Sillon alettiin olla sen ikäisiä, et ei oltu enää peruskoululaisia ja kaikki piti itseään aikuisina. Vaikka oltiin täysin keskenkasvuisia vielä. Poikien tai sanotaan vaikka miesten alkujen keskuudessa ongelmia ei juuri ollut, ne pelas pleikkaria ja joi viinaa. Tai pelas tietokoneella. Ja mä itseasiassa tein samaa, ja siks mut usein lokeroitiin miestennielijäksi tai tytöksi joka vihaa muita tyttöjä. Tyttöjen ts. nuorten naisien keskuudessa tilanne oli aivan toinen. Karvan yli 16-vuotiaat pyöritti samoja poikia vaihdellen niitä ku sukkia. Miehet tästä ei koskaan tympiintynyt toisilleen, vaan tytöt tappeli sitäkin enemmän keskenään. Huoriteltiin, mustamaalattiin, syrjittiin. Kuppikunnat oli selkeät ja jos joku erehtyi juttelemaan suositun tytön poikaystävän kanssa, sota oli valmis.


Ylläoleva kuva on aiheuttanut paljon hilpeyttä mussa sekä mun läheisissä. Vasemmassa kuvassa mä oon kasiluokkalainen, 14-vuotias tyttö. Vaikka kuvassa näytän tosi vihaiselta ja poikatytöltä, mä en oo koskaan oikeesti ollu sellanen. Tai siis joo oon aina viihtynyt enemmän poikien seurassa, mut se johtuu siitä, että mua ei oo teininä kiinnostanut meikkaaminen tai hiustenlaitto. Oli helppo siis uppoutua mustahiuksiseks ja meikata vaan se minkä osas eli kajaalien laitto. Kuvaa katsoessa mul tulee väkisinkin häpeän tunne ja fiilis, et miks kukaan ei oo pakottanut mua kattoo peiliin enemmän. Mustat hiukset ei sovi mulle ollenkaan, vaan saa mut näyttää sairaalta. Kulmakarvojen puuttuminen sekä silmien mustaks rajaaminen pienentää mun silmien aluetta huomattavasti, eikä toi suun vihaseks laitto asiaa helpota.

Mut mitä väliä? Yläasteen muistan silti mahtavana aikana, mul oli paljon kavereita ja koulunkäyntikin oli hauskaa. Pojat ihastu muhun vaikka pukeuduin vaan mustiin vaatteisiin, ja mua ei koskaan syrjitty vaikka en kihartanut tukkaa koulua varten. Joka päivä tapahtu jotain kivaa.. Ja vaikka kuvasta tulee kieltämättä fiilis, et toi tyttö on tosi yksinäinen ja pelottava, mä ite tiedän etten sitä oo ollu. Ehkä vaikeasti lähestyttävä tietyllä tavalla joo.  Ja mä pidin tosi rajusti mun läheisten puolia, ja olin myös aika reviiritietonen. Nää asiat aiheutti paljon negatiivisia tilanteita joista en oo ylpeä, mutta ei sen ikäisenä vielä löytyny järkeä tarpeeksi. Kantapään kautta pitänyt oppia miten elämässä toimitaan. Mulla on ollut tietenkin vaiheita elämässä, et käyttäydyin typerästi. Sellasta se elämä on. Moni muistaa mut varmasti nykypäivänäkin sellaisena mitä oon ollut alaikäisenä, tyttönä joka ei vielä edes itse tuntenut itseään. Mua huvittaa kun nykyään tutustun uusiin ihmisiin ja ne toteaa muistavansa mut yläasteelta.

 "Sä liikuit vaan poikien kanssa, pukeuduit mustaan ja olit tosi vihainen. Moni pelkäs sua. Mut sä et ookkaan yhtään pelottava!" 

Mut menkää hei ihmiset vierailemaan yläasteelle ja katsokaa niitä nyt kun ootte aikuisen silmin. Voiko 14-vuotiailta odottaa rationaalista tai muita kunnioittavaa käytöstä? Se on tietenkin toivottavaa, mut antaa teinien kehittyä rauhassa. Jonain päivänä ne nykypäivänkin teinit herää samalla tavalla muistelemaan, et mitä ois voinu tehdä toisin. Ja ei pliis lokeroida ihmisiä sen perusteella mitä ne on joskus ollut. Sä et voi tietää mitä kaikkea pahaa vaikka se yläasteen suostuin likka on joutunut kokemaan. Jos ihminen elää vaikka 80-vuotta, ei kai 5 vuoden typeryydet määritä sitä ihmistä kokonaisuutena?


Mä kadun paljon asioita mitä oon joskus tehnyt, mutta sillä ei oo väliä. Se on mennyttä elämää ja nyt keskityn tulevaisuuteen ja itteni kehittämiseen aikuisena ihmisenä. Mä oon kohta jo 25-vuotias ja koen olevani viisas, muut huomioon ottava ja hauska tyyppi. Osaan nykyään jopa laittaa kulmakarvatkin! ;) Must on ollu upeeta huomata, kun mulle tulee melkein parin kuukauden välein viestejä ihmisiltä jotka on tehny tosi väärin mua kohtaan nuoruudessa. Ne on pyytänyt anteeksi käytöstään, lähinnä sitä että ovat uskonut muiden inhottavia puheita musta ja mun luonteesta tutustumatta itse muhun. Kellekkään en ole kantanut kaunaa, vaikka tottakai mä muistan aina ne ihmiset jotka on syyttänyt mua asioista joita en ole tehnyt. Silti annan ja tuun antaa kaikille anteeks jotka on väärin toiminut joskus. Samaa mä toivon myös muilta oman käytökseni suhteen. Ihmiset muuttuu ja oppii olemaan itsenäisiä sekä epäitsekkäitä. En kanna enää noita nuoruuden asioita mukanani ja must on jännää seurata miten tää elämä tästä vielä kehittyy. Matkalta on tippunut kavereita monista eri syistä, mut tullut aina saman verran takaisin. Elämäntilanteet vaikuttaa tosi paljon nykyään siihen kenen kanssa ehtii ja haluaa nähdä. Nyt kahden lapsen äitinä tietenkin on hyvä kun on paljon ystäviä kenellä on lapsia. Niiden kanssa tuntee ihan omanlaatuista yhteyttä, koska jokainen jolla on lapsia tietää mitä äitiys on parhaimmillaan, sekä pahimmillaan.

Toivon, että muutkin jonain päivänä lakkais kantamasta vihalastia mukanaan ja keskittyis omassa elämässään niihin asioihin mitkä on hyvin. Vanhuksena voi kaduttaa, että oot antanut itestäs niin paljon tunteita jollekkin ihmiselle joka on sua loukannut. Tää teksti voi jonkun silmiin näyttää tekopyhältä, mut mä ihan oikeasti toivon kaikille saman mielenrauhan menneisyyden haamujen suhteen. Ystäviä ei oo koskaan liikaa, joten mitä jos menetät tällä hetkellä jonkun tärkeen ihmissuhteen sen takia, että oot päättänyt inhota sitä ihmistä, koska se pussas sun poikaystävää 15-vuotiaana? Tai puhui susta selän takana pahaa ala-asteen discossa. Anna sille mahis näyttää kuka se on nykyään! <3


maanantai 6. helmikuuta 2017

Maanantain marmatuksia

Maanantai. Useille se merkitsee viikon raskainta päivää, mä ajattelen sen uuden viikon alkuna ja täten positiivisena asiana. Viikonloppu meni töissä ja Emma gaalassa. Oltiin mun hyvän ystävän Amandan kanssa gaalan VIP-alueella nautiskelemassa musiikista ja ehkä muutamat siideritkin otettiin siellä. Heitettiin siis äitiroolit illan ajaksi nurkkaan ja lähdettiin leikkimään prinsessoja punaiselle matolle.

 

Emma gaala itsessään jäi mulle hieman pettymykseksi. Paula Vesala ansaitusti sai monta patsasta, mutta moni palkinto jäi kyllä harmittamaan muiden artistien puolesta. Miten vuoden artistiksi voidaan palkita 20-vuotias tulokas joka tehnyt uraa lähinnä youtube videoilla, huiman 4 kappaleen verran? Varsinkin kun kategoriassa vastassa oli monia upeita tähtiä jotka tehnyt albumeittain loistavaa musiikkia ja painanu hikihatussa duunia kiertueilla. En väitä, etteikö Arttu Lindeman (vai mikälie) olis varmaan osaava tyyppi, koska en ole kuunnellu hänen musiikkia. Mut sen tiedän, että tuloksen julkistamisen jälkeen suurimman osan yleisöstä leuat tipahti lattiaan järkytyksestä ja kiljuminen sekä taputus alkoi lähinnä vain teinien puolesta. Noh, eipä nuo palkinnot mun elämään vaikuta kunhan ihmettelen. Toinen mieleen jäänyt asia on se, että Ville Valo voitti parhaan musiikkivideo palkinnon kappaleellaan "Olet mun kaikuluotain", jossa hän kävelee ympäri Helsingin katuja?! That's it? Jäi fiilis, et palkinnon hän sai vaan siks, että pitkästä aikaa tuli julkisuuteen musiikin kanssa. Gaalan loputtua meillä lähti yhteiskyyti kohti Helsingin yökerho Pressaa. Meidän piti vain käydä kattomassa menoa ja sitten lähteä kotiin, mutta niinhän siinä kävi et bailattiin melko myöhään.

 

Tosiaan maanantai on siis jälleen saapunut, ja lapset meni just päiväkotiin. Tää aamu mulla on mennyt aika surkeissa fiiliksissä, koska tuntuu et on jatkuva ikävä lapsia. Omatunto on huono siitä, että viikonloppu meni töille ja ittensä tuulettamiselle, ja koska mulla on vuorotyö niin nään lapsia vasta huomenna töiden jälkeen. Meen tosiaan nyt klo 12 kohti sairaalaa, pääsen klo 20.00.. Sit ku tuun kotiin lapset on jo nukkumassa ja aamulla lähden taas töihin ennen seiskaa. Se tuntuu tosi raadolliselta ja väärältä. Jos Hyvinkää lisää saisi vielä, olisin varmaan Miskan kanssa kotona ja keikkailisin aina kun pystyn. Joona alkaa olla sen ikäinen, et siitä huomaa päiväkodin hyödyt selkeästi. Lastentarhanopettaja Joonan ryhmästä juuri tänään totesi samaa, että Joona tarvii ikäistään seuraa tosi paljon. Kotona ollessa se vaipuu äkkiä vauvan tasolle, koska seuraa tarkkaan Miskan touhuja. Päiväkodin aloituksen jälkeen Joona on oppinut tekee palapelejä ihan eri tavalla kuin aiemmin, lauleskelee paljon eri loruja sekä viihtyy enemmän jopa yksin leikeissään eikä kaipaa aikuista tueksi. Tosi usein Joona turhautuu, koska pikkuveljeä kiinnostaa niin kamalan paljon isoveljen junaradat sun muut taideteokset. Ja jokainen varmaan arvaa miten käy, kun Joona rakentaa hienon tornin palikoista ja pikkuveli sen havaitsee. Kräsh, riita alkakoon.

Mä en oo koskaan katunut sitä, että tehtiin nuorena lapsia. En aattele, että me oltais menetetty jotain. Ehkä parisuhdeaikaa on nykyään liian vähän, mutta tiedän että joskus helpottaa. Ainut asia mikä arjessa harmittaa on se, ettei tajuttu säästää rahaa ruuhkavuosille. Lasten hoitoon ja kaikkeen menee niin paljon rahaa, ettei pelkkä kotihoidontuki ole meidän perheessä ratkaisu. En väitä myöskään, että haluisin olla 100% kotiäiti, mutta joku tässä nykytilanteessa harmittaa. Tuntuu, että menetän liikaa lapsien kanssa olosta, kun työvuorot on niin inhottavia välillä. Toissa viikolla mulla oli yhtenä päivänä iltavuoro, seuraavana pitkä eli aamu+ilta ja kolmantena aamu. Tästä voinee päätellä, etten nähnyt lapsia kahteen vuorokauteen lainkaan. Itse olen ammattini ja työpaikkani valinnut, mutta silti tuntuu et jotain on tehtävä, et saan aikaa enemmän lasten kanssa. Onneks niillä on tasavertainen toinen vanhempi joka tietenkin hoitaa viikonloput kun mulla on töitä ja Oskulla vapaata. Oikeestaan se on aika mahtavaa kun Oskulla on arkityö ja mulla kolmivuorotyö, täten lasten päiväkotipäiviä ei tuu ku 2-3 viikossa. Vaikka perheen yhteinen aika on aika kortilla tän vuoksi. Ja oon mä aika väsynytkin arjen pyöritykseen, koska töissä hoidan potilaita ja se rooli tuntuu jatkuvan 24/7, koska sitähän se äitiys on, pienistä muruista huolehtimista. Enkä päivääkään vaihtaisi! Hieman ehkä negatiivinen postaus tänään, mut onneks aurinko paistaa eli KEVÄT TULEE! <3

 Nyt kohti työmaata, hauskaa viikkoa kaikille!
Ps. Kai joku lukija PLIIIIIS tunnistaa myös tän "töissä käynti + jatkuva ikävä lapsia" yhtälön?!




tiistai 17. tammikuuta 2017

Eteen ja ylös


Mulla on taas tullut melkein kahen viikon blogitauko, ja silti huomasin että sinä aikana on päivittäin yli 50 ihmistä käynyt lukemassa tekstejä. Jos en ihan väärässä ole niin moni varmaan odottaa että kirjottelenko? :) Tuntuu kyl ihan kivalta, et on ihmisiä jotka jaksaa lukea mun lätinöitä. 

Mä oon ollut nyt neljä päivää sairaslomalla ja alkaa vähän seinät kaatua päälle. Ekaks olin viime viikolla angiinassa, ja sit torstaina mun polvi jälleen turpos muodottomaks. Viime maaliskuussa mulla puhkes se umppari niin sen jälkeen alko vasemman polven oireilu. Ilmeisesti mun polven taakse muodostuu bakerin kysta aina sillon tällön joka sit repeää ja aiheuttaa turvotuksen. Kuvitelkaa esim. vesi-ilmapallo täynnä vettä, ja pam. Perjantaina omalääkäri tyhjens siitä 26ml nivelnestettä ja mä en suostunu jäämään sairaslomalle ku tiesin, että töis on megakiireistä. No se kostautu sitten ja lauantaina en päässytkään sängystä ylös ja kipu oli mieletön. Raahauduin päivystykseen yhellä jalalla hyppien, ja lääkäri punktoi tällä kertaa 80ml nivelnestettä sieltä. Ja sattu niin maanperkeleesti.

Eiks oo aika järkky?

Eilen kävin omalääkärillä näyttää taas polvea ja nyt sieltä ei enää tuu nestettä. Kortisonipiikit pistetty ja elämä alkaa taas voittaa. Ärsyttävä vaiva! Mun mummo tosin sano, et ala-asteella kun harrastin jalkapalloa ni mul oli samanlaista polviongelmaa. En kyl ite muista asiasta mitään.. No whatever.

Mä oon ollu nyt yli kaks viikkoa ilman masennuslääkitystä ja vihdoin vierotusoireet on kadonnu! Mä en voi uskoa, et vihdoin oon irti niistä. Vaikka en syönyt niitä tilastollisesti kauaakaan, olo on mielettömän helpottunut. Sähköiskut ja itkuherkkyys on mennyttä. Kaiken sen pahan olon ja lääkesumun alta on vihdoin kuoriutunut minäitse. Iloinen, elämää rakastava, shoppailufriikki - minä. En oo koskaan ollu näin onnellinen ihan vaan siitä, et oon olemassa. Masennus jonka koin viime vuonna oli jotain niin sielua syövää, etten toivoisi sitä kenelläkään olevan. Se tunne kun tiedät, ettet oikeasti oo ihminen joka makaa vaan sohvalla ja itkee. Se syö. Kaikki jotka kamppailette masennuksen kanssa - te voitatte kyllä! Joku kaunis päivä on teidän aika parantua. Mä onneksi selvisin vain alle vuoden huonolla elämänjaksolla ja lääkityksen syönnillä. Monet syö vuosikausia lääkettä ilman vastetta ja potevat huonoa oloa siitä huolimatta.

Kaikista epäilyistä (omista ja muiden) huolimatta, mun sokerilakko on sujunut loistavasti. Moni sillon alussa kyseenalaisti, et mitä hiton järkeä olla "arkilakossa"? Kuulkaa, on siinä järkeä. Vähän yli pari viikkoa oon ottanut itteeni niskasta kiinni enkä oo puputtanut herkkuja viikolla. Olen istunut töissä kahvipöydässä ja kattonu ku muut syö suklaata. Aluks teki pahaa, mut nykyään ei ees tee mieli! Myönnän että mielitekoja tulee joskus, mut ne menee nopeasti ohi kun juon paljon vettä ja muistan syödä ruuat ajallaan. Sen lisäksi, et mun vaatteet ei purista lainkaan, mun mieli on selkeä ja tyyni. Naama ei punota yhtään ja kasvot ei näytä pöhöttyneiltä. Uni on laadukasta sekä aamuisin ylösnousu on helppoa. Tämä kaikki ihan vain vähentämällä sokeria! Suosittelen jokaiselle. Pakko lisätä tähän vielä kuva josta varmaan muutkin myöntää huomaavansa jonkun muutoksen. 


Että sellasta. Nyt heräs pienempi päiväunilta joten kirjoitus jää lyhyeksi. Lauantaina meidän pieni vauva täyttää 1-vuotta!! En voi uskoa, et vauvavuosi on kohta takana. Elämäni rankin vuosi on kohta ohi.. Juhlia pitäs alkaa suunnittelemaan ja suursiivous myös odottelee aloitusta. Ja valehtelisin jos väittäisin, etten odota myös lauantai-iltaa kun pojat lähtee mun isälle ja sen avopuolisolle yökylään lasten juhlien jälkeen.. Me pidetään meinaa illanistujaiset muutaman kaveri pariskunnan kanssa! Lautapelejä, saunaa, olutta, musiikkia.. Ja mikä parasta, hyvää seuraa. Me tytöt haluttais lähtee vielä jatkaa paikalliseen yökerhoon iltaa, mut noi miehet on nykyään niin tylsiä, et ne jää varmaan pölyttymään meille kun me lähdetään laittaa jalalla koreaks! Aika mälsää, onkohan niistä tullu vanhoja?